Hesarissa uutisoitiin jälleen susikannan pienenemisestä Suomessa.

Olen aina ihmetellyt mistä globaali susiviha johtuu. Ruotsalainen dokumentti näytti jokunen viikko sitten kuinka muutama susi voi saada paikkakunnan sekaisin. Jopa Kanadassa susista ei oikein välitettäisi.

Kyse on tietenkin pelosta. Mutta tämä pelko ei missään mittasuhteessa todellisiin susien aiheuttumiin vaaratilanteisiin. Tämä pelko on osa globaalia kansankulttuuria.

Metsästäjien susivihaa minun on kaikista vaikein ymmärtää. Metsästäjät itse ovat riippuvaisia omista "susistaan" eli jäljestävistä ja noutavista koiristaan. Jos metsästysreissulla koira löytyy suden raatelemana, onko kyseessä mitään muuta kuin toteutunut riski. Jokainen metsästäjä tietää että vapaana metsässä juokseva koira on sudelle oiva kohde siinä missä muutkin siellä kirmaavat eläimet. Hellä suhde omaan koiraan tai "viiden vuoden koulutus" eivät vähennä näitä riskejä. Myöskään porobisneksestä elävien pitäisi ymmärtää bisnekseen liittyvät riskit. Joskus poron vie mennessään auton nokka tai kylmyys, joskus petoeläin -- mukaanlukien susi. Valtion korvaus petoeläinkuolemista on ilmainen vakuutus, josta ihan jokainen toimiala ei saa nauttia.

Suden toimesta pihapiirissä tapetut lampaat, koirat ja muut eläimet aiheuttavat omakohtaista pelkoa, ja tätä pelkoa onkin kaikista helpoin ymmärtää. Mutta nämäkään tapaukset eivät oikeuta sitä, että susivihan tulisi olla osan kansallista DNA:tamme.

Susien määrän väheneminen johtuu lisääntyneestä salametsästyksestä. Näitä yksittäisiä ihmisiä yhdistää pelko, jota he eivät oikein osaa käsitellä ja joka siirtyy isältä pojalle. Miten tämän kierteen saisi katkaistua? Vastauksen keksijä ansaitsisi Norjan valtiolta palkinnon rauhan tuomisesta napapiirin valtioihin.

Kävimpäs kurssilla ja majoitin itseni sukulaisten hoteisiin. Kivaa! Nähdä sekkutyttyöä pitkästä aikaa! Ja koiratkin saa peuhata yhdessä! Ihanaa...

Tai sitten ei.

Ovikellon soitto ja hieman vaimeata haukuntaa. Ulahdus. Hetki hiljaisuutta ja toinen ulahdus. Oven takana serkkuni Saija (nimet muutettu) toivottaa meidän lössin tervetulleeksi ja tervehtii minua sekä Jeriä ja Nellaa. Jeriä jännittää hieman ja se päästelee jotain haukunnan ja ujelluksen tapaisia äännähtelyjä. Nella tapansa mukaan hyppii serkkutytön ja hetken perästä ovelle tulleen aviomiehen nilkoilla. Juuri kun aion sanoa että "ottaapas meidän koirat tällä kertaa lungisti", kolme harjakoiraa alkaa taas portin takana yhteisen haukkukuoronsa,  ja minä puolestani osaan jo valmiiksi peittää korvani. Seijalla on nimittäin kantava ääni. Kolme harjakoiraa hiljenee toviksi, mutta Jerin ujellus-haukku-mumina jatkuu tasaisen epätaisena nauhana taustalla.

Pienen alkujännityksen jälkeen kaikki 5 koiraa asettuvat enempi vähempi aloilleen. Vanhin harjakoirista, "kolmijalkainen" Frida vetäytyy nurkassa olevalle tyynylleen. "Lauman johtaja" Hildur makaa enimmäkseen perheen isännän tuolin juuressa, mutta seuraa tapahtumia herkeämättä. Aina välillä Hildur askeltaa harja terjakasti pystyssä (huomattavati itseään suuremman) Jerin viereen ja alkaa tuijottaa. Katse poratuneena Jeriin, joka ei selvästikään pidä Hildurin kuumottavasti läheisyydestä. Aina kulmahampaan välähtäessä joko minä tai rakas serkkuni puuttuu tilanteeseen ja käskee koirat erilleen.

Punaviinin vaikutuksesta ilta sujuu ajoittain leppoisissa tunnelmissa. Tosin punaviinikään ei saa verenpainettani kuriin silloin kun Saija alkaa pauhamaan jotain koirankoulutuksesta ja teorioistaan koiran laumakäyttäytimisestä. Kaikista raivostuttavinta on kuunneella höpinöitä hierarkiasta, arvo-järjestyksestä ja siitä kuinka Hildur vei laumanjohtajuuden Fridalta pari vuotta sitten. Saija on tietenkin lauman järkkymätön auktoriteetti ja illan aikana kuulemieni erilaisten käskyjen ja komentojen määrä tekisi asian ulkopuolisellekin varsin selväksi.

Surullista serkkutytön fantasiassa on tietenkin se, että Saijan todellinen auktoriteetti on lähes olematonta. Siinä missä Saija näkee itsessään mestarillisen koirakouluttajan ja kolme loistavasti käyttäytyvää koirakansalaista, minä näen naisen, joka jossain syvällä sisällään voi valtaisan huonosti, ja kolme koiraa jotka eivät reagoi enää mihinkään muuhun kuin pelkoon. Mitään ei tapahdu, ellei ilmassa ole ensin uhka jostain. Milloin luunappi kajahtaa tästä suunnasta, milloin napakka kengänkärki tulee tuosta suunnasta.

Noin vuotta aikaisemmin olin samaisessa kyläpaikassa toisen serkkuni kanssa ja kauhulla muistelen kun puolitoistavuotias Matias taputti Fridaa hieman liian kovasti päähän ja Frida näykkäisi Matiasta sormille. Frida lensi 5 metriä pitkät portaat alas holtittomasti pomppien, mutta ei päästäny äänähdystäkään. Portaiden alapäässä noukin ylös koiran joka ei pystynyt tärinältään edes seisomaan. Mutta inahdustakaan Frida ei päästänyt. Frida oli jo tässä vaiheessa "kolmijalkainen", mutta ei ole kovin vaikea arvata että todellinen syy jalan murtumiseen olisi tullut vastaavissa olosuhteissa.

Sunnuntai aamuna punaviini painaa hieman mutta jaksamme kaikki lähteä pienelle kävelylle koirien kanssa. Pihalla ollessamme Jerin ja Hildurin ei tarvitse kyräillä toisiaan lainkaan. Hetken aikaa talutan kaikkia viittä koiraa yhtä aikaa ja matka taittuu kaikin puolin sujuvasti. Siiinä missä omat "pellossa kasvaneet" koirani pysähtelevät jatkuvasti haistelemaan syksyn tuoksuja, kolme harjakoiraa lähinnä vain "on" ja korkeintaan tarkkailevat emäntänsä reaktioita. Ja yksi harjakoirillekin tutuimmista uhista on kohdata vastaantuleva koira. Jerin joskus niin ärsyttävä haukkuminen muille koirille kuulostaa tänään kuitenkin jotenkin vapauttavalle. Saan Jerin ja Nellan huomion käännettyä itseeni eilen illalla taskun jääneen lämpimän nakin avustama. Hännät heiluen jatkamme lenkin loppuun asti ja annamme serkun harjakoirineen mennä reilusti edellä.

Pääsen pian krapulan laskeuduttua lähtemään kohti kotia. Auton takakontissa minulla nukkuu kaksi onnellista koirakansalaista.